21. maalis, 2021

Pohdintaa peruskoulun tilanteesta

Suomalaisessa peruskoulussa toteutetaan inklusiivista opetusta. Sen ydinajatus on, että kaikki lapset opiskelevat samoissa yleisopetuksen luokissa tuen tarpeesta riippumatta. Inkluusion tavoite on, että jokainen oppilas otetaan huomioon omana itsenään. Tämä on ajatuksena ja ideologiana ihastuttava, mutta valitettavasti todellisuus on tällä hetkellä vielä kaukana ihannetilanteesta.

Kun inkluusiota alettiin toteuttaa, pienryhmiä lakkautettiin hurjaa vauhtia. Ajatus oli, että kun erityistä tukea tarvitsevat oppilaat siirretään yleisopetuksen luokkaan, erityisopettajat vapautuvat luokkiin luokanopettajien tueksi. Lisäksi koulunkäynninohjaajia piti saada luokkiin lisää. Tässä kohtaa ollaan menty pahasti pieleen. Erityistä tukea tarvitsevat oppilaat ovat kyllä yleisopetuksen luokissa, mutta tuki, jota oppilaat ja opettajat olisivat tarvinneet, on jäänyt saamatta.

Luokanopettajilla, joiden koulutusohjelmaan kuului ainakin omana opiskeluaikanani vain yksi pakollinen kurssi erityispedagogiikkaa, on nyt paljon erityistä tukea tarvitsevia oppilaita. Luokat ovat todella heterogeenisiä. Siellä on entistä enemmän oppilaita, jotka tarvitsevat tukea oppimisessa tai käyttäytymisessä. Tämä johtaa siihen, että opettajan aika menee pääasiassa näiden oppilaiden tukemiseen ja muut oppilaat jäävät liian vähälle huomiolle.

Lisäksi luokkakoot kasvavat koko ajan. On selvää, että tuen puuttuessa ja luokkakokojen kasvaessa oppilaat kärsivät tilanteesta eniten. He eivät saa tarvitsemaansa tukea koulunkäyntiin. Opettajien on otettava jokainen oppilas yksilöllisesti huomioon opetuksessaan ja eriytettävä tarpeen mukaan. Opettajat tekevät varmasti parhaansa, mutta isoissa luokissa aika ei riitä siihen, että ehtisi huomioida kaikki oppilaat heidän tarvitsemallaan tavalla ja antaa heille riittävästi tukea. Luokanopettajilla ei ole myöskään sitä tietoa ja taitoa, mitä erityisopettajat ovat saaneet koulutuksessaan. Tämä johtaa siihen, että sekä oppilaat että opettajat väsyvät ja turhautuvat.

Oppivelvollisuutta on laajennettu niin, että se loppuu kun nuori täyttää 18 vuotta tai kun hän tätä ennen suorittaa toisen asteen tutkinnon. Tämä uudistus maksaa eri arvioiden mukaan yli 100 miljoonaa euroa vuodessa. Loppujen lopuksi herää kysymys, ketkä tästä hyötyvät. Auttaako uudistus todella niitä, jotka ovat syrjäytymisvaarassa, niitä jotka ovat pudonneet kelkan kyydistä jo ensimmäisinä kouluvuosinaan tai niitä jotka ovat syystä tai toisesta heikommassa asemassa kuin muut? 

Kokoomuksen vaihtoehto oppivelvollisuuden pidentämiselle oli, että suunnataan resurssit varhaiseen tukemiseen: pienennetään ryhmäkokoja, kohdennetaan tuki sitä tarvitseville, panostetaan varhaiskasvatukseen ja alennetaan maksuja, toteutetaan terapiatakuu ja huolehditaan riittävästä opinto-ohjauksesta. Näin resurssit kohdentuisivat kaikille tukea tarvitseville. 

Oppivelvollisuuden pidentäminen on jo päätetty eikä siihen kuntatasolla olisi voinutkaan vaikuttaa. Se ei kuitenkaan poista varhaisen tuen tarvetta eikä sitä sovi unohtaa. Oulussa voimme vaikuttaa siihen, mitä meidän alueen oppilaille ja kouluille kuuluu. Voimme vaikuttaa siihen, saavatko lapset ja nuoret tarvitsemansa tuen ajoissa ja panostetaanko täällä turvalliseen ja hyvinvoivaan kouluyhteisöön.  Luokkakoot tulee saada kohtuullisiksi ja luokkiin tarvitaan lisää erityisopettajia sekä ohjaajia. Myös koulukuraattoreita ja koulupsykologeja tarvitaan lisää, jotta heidän palvelunsa ovat helpommin oppilaiden saatavilla. 

Oulussa pitäisi nyt tehdä päätös, että panostetaan heikommassa asemassa oleviin lapsiin. Varhaisella puuttumisella ehkäisemme oppilaiden syrjäytymistä ja pahoinvointia ennen kuin se johtaa jopa Koskelan kaltaisiin tapahtumiin.